tiistai 15. marraskuuta 2011

Jumalan selän takana


Toipuilen matkasta, josta on pian viikko. Turvotus sisäreisissä on alkanut laskea, särky polvissa ja lonkissa hellittää. Yhä silti tyyny on paras kaverini.
    Kun Suomen suurlähetystön Petri Jaakkola pari viikkoa sitten kertoi Helsingin medialukiolaisten keräämien taksvärkkirahojen toimittamisesta perille Nueva Guineaan, en malttanut edes kuunnella lausetta loppuun, kun jo kysyin, onko autossa tilaa vielä yhdelle. En tiedä, olisinko uskaltanut lähteä, jos olisin tiennyt millaisen matkan takana on San Luisin kylä.
    Taksvärkin kohde oli Nicaraguan Atlantinrannikon eteläisellä itsehallintoalueella RAAS:ssa sijaitsevassa Nueva Guinean kunnassa. Olen vieraillut syrjässä ennenkin, esimerkiksi Vietnamissa pienellä kalantuotantotilalla ja Boliviassa kvinoanviljelijöiden pienessä kylässä, jonne oli lähimmästä kaupungista neljän tunnin ajomatka lähes tiettömän aavikon halki. Ja Suomen Lapissakin olen käynyt. San Luis kapusi kuitenkin suoraan kokemuslistani kärkeen.
    Nueva Guinean kaupungista on matkaa San Luisiin vain viitisenkymmentä kilometriä. Puolen tunnin ajomatka meikäläisittäin. Viiden tunnin reissu nicaragualaisittain. Mutta sitäkään en, onneksi, tiennyt etukäteen.
    Kahden tunnin nelivetoryskytyksen jälkeen olin valmis olemaan perillä. Kylä ei kuitenkaan vielä ollut San Luis vaan San Isidro, josta matkaa jatkettiin ratsain. En ole koskaan aikaisemmin ratsastanut. En ole koskaan edes ollut hevosen lähellä. Kuvittelin, että ratsastusretki on sellainen järjestetty pikku näytös meille suomalaisvieraille. Että kylä kouluineen on jossakin seuraavan kumpareen takana. Ei ollut. Enkä minä enää koskaan kuvittele mitään sellaista, ainakaan tässä maassa.
Tie päättyy San Isidroon. Matka jatkuu ratsain.
    Selkä suorana, mahdollisimman rentona, hevosen liikkeitä myötäillen. Yritin muistella, miten olin nähnyt ratsastettavan. Alamäessä on pidettävä kiinni takaa, ylämäessä edestä, neuvoi matkaseurana ollut kaupunginjohtaja. Ohjastamaan en sentään joutunut; muuliani talutti Juan Antonio, hiljainen poika San Luisin koulusta.
    Aurinko porotti, maisemat muuttuivat yhä jylhemmiksi, polku kapeni, syveni, upposi liejuun. Reitti kulki välillä alas jyrkkää rinnettä, välillä se kimposi lähes kohtisuoraan ylös, muutaman kerran kahlasimme joessa. Alamäissä pelkäsin, horjahtelin sivuille, punnersin vastaan. Muulini oli liian pieni, se väsyi, puuskutti suurten sieraintensa kautta. Mutaan upotessaan se riuhtoi ja minä pidin kiinni satulasta. Kerran se kadotti polun ja putosi alempana kulkevalle tasanteelle. Juan Antonion sentti sentiltä hiestä kostuneet vaatteet kertoivat samaa kuin isot hikikarpalot otsalla: poikakin teki lujasti töitä.
    Tasaisilla nummimaisilla karjalaitumilla minä nautin. Kuuntelin sirkkojen siritystä, kyselin matkaseuralta quequisque- ja yuca-viljelmistä, hämmästelin kuivaa kaimaanin raatoa ja ihailin siistejä uudisraivaajatyylisiä lautataloja, joiden pihoilla kanat kaakattivat ja possut röhkivät liejussaan. Mielikuvissani leikin, että muuli oli hevonen, matkaseuraani kuuluisi John Wayne ja minullakin olisi stetsoni ja bootsit.
    Bootsit olisivat suojanneet nilkkoja; sandaalit eivät paljon iloa tarjonneet. Jokainen jaloittelutauko tuli kovaan tarpeeseen. Yksi niistä oli tilalla, jossa saimme syödä taivaallisen ihanaa chicharonia, rapeapintaiseksi paistettua makeaa, kahvinruskeaa possunläskiä. Se suli suuhun kuin pala parasta suklaata.  Ja palan painikkeeksi nautittu makea kahvi oli sekin kuin karamelli.
    San Luisin koulu löytyi siis yhteensä lähes neljän tunnin ratsastamisen jälkeen jostakin kaiken keskeltä, paikasta jossa ei ole mitään erityistä ja jonne on pitkä matka kaikkialta. Jumalan selän takaa?
    Minä en usko jumaliin, en isoilla enkä pienillä alkukirjaimilla. Mutta siihen minä uskon, että jos jumalia jossain asuu, niin juuri tuolla: oman selkänsä takana. Ihmisistä, jotka elävät tiettömien taipaleitten takana, kävelevät tuntikausia hoitaakseen työnsä ja käydäkseen koulua, aistii tasapainon ja rauhan. Sanotaan, että tässä maassa ei suunnitella riittävästi tulevaisuutta. Täällä, kaukana kaikesta, hetkessä eläminen on kuitenkin lahja.
    Elämä täällä on yksinkertaista, kaunista ja rauhallista. Jumalattoman (jumalaisen?) kauniissa maisemassaan ihmiset kuuntelevat uutisia paristoradioistaan ja hoitavat asioita kännyköillä silloin, kun kenttä sattuu toimimaan. Muuleilla ei kuljeteta kaupungista turhaa tavaraa, kuten ikkunoita taloihin. Aukko ajaa saman asian: päästää valoa sisälle. Takapuolen voi pyyhkiä aivan hyvin käytettyyn sanomalehteen, ja yksi juomalasi riittää sammuttamaan janon isoltakin porukalta. Täällä mennään nukkumaan, kun aurinko laskee, ja herätään töihin, kun se taas pilkistää vuorten takaa.
    Myönnän: minun on helppo rakentaa yhden matkan perusteella romanttinen kuva matkakohteestani. Ja kertoa retkestäni extremeseikkailuna. Ajan kuluessa muuliratsastus värittyy luultavasti muillakin yksityiskohdilla kuin kaatumisella, joka tapahtui paluumatkalla, pimeässä ja sateessa, väsyneenä ja märkänä. Ehkä isomman roolin saakin satojen papukaijojen lauma, joka täytti taivaan huumaavan kovalla huudollaan ja tummilla varjoillaan. Tai kiiltomadot, jotka tuikkivat ainoaa valoaa säkkipimeään maisemaan. Ehkä alan myös korostaa sitä, että mukana oli televisiotoimittaja kameroineen ja minunkin seikkailuni näytettiin valtakunnallisella televisiokanavalla. Ehkä jonain päivänä minä jopa unohdan, miksi vierailin San Luisissa:
    Olin todistamassa, kuinka suomalaisnuorten, Helsingin medialukiolaisten, keräämät rahat pääsevät perille nicaragualaiseen maaseutukouluun. Ja kuinka ne otetaan vastaan jännittyneinä ja iloisina kylässä, jossa vielä muutama vuosi sitten eivät olleet käyneet edes kunnan työntekijät.
San Luisin koulu on pieni ja vaatimaton.
    Taksvärkkirahoilla (8 572 dollaria) kyläläiset rakentanevat lisää opetustiloja, makuutiloja ja kaivon. Nykyisellään noin 60 neliön koulurakennuksessa on kaksi luokkahuonetta, liian vähän pulpetteja koulun 200 oppilaalle ja yksi tussitaulu. Oppilaat kulkevat päivittäin kodin ja koulun väliä, vaikka pisimmillään koulumatkat ovat jopa kahden ja puolen tunnin kävelymatkan mittaisia.
    Romanttista tai ei. Extremeä tai ei. Oli ilo olla näkemässä ja kokemassa San Luis, ja on ilo kertoa että apu menee perille ja vieläpä paikkaan, jossa sitä todella tarvitaan. 
    Ja tämä ilo säilyy vielä senkin jälkeen, kun taas istun ilman tyynyä.

sunnuntai 6. marraskuuta 2011

Ikävä yllätys vai välttämätön paha?


Vaalisunnuntai valkeni managualaisessa suomalaiskodissa leppoisasti. Aamukahvin jälkeen isäntä alkoi rakentaa vartijan kanssa kompostia, minä tartuin torakkaa sarvista: lakaisin, jynssäsin ja myrkytin. Pablo, vartijamme, oli käynyt ennen töihin tuloa äänestämässä. Kaupungilla ja äänestyspaikassaan oli ollut hyvin rauhallista, hän kertoi.
    Kotipihalta kuunneltuna rauha tuntui olevan maassa pitkin päivää. Tieltä tai naapurustosta ei kuulunut mitään tavallisesta poikkeavaa.
    Iltapäivällä riisuin hengityssuojan ja kumihanskat, karistin pölyt suihkun alla ja vaihdoin puhdasta ylle. Mies ehdotti, että syötäisiin pitkästä aikaa ulkona. Siitäkin huolimatta, että pihvin kanssa ei saisi viinilasillista eikä edes kylmää olutta. Kansalaisten vaalitunteita ei nimittäin viilennetä kylmillä juomilla vaan viikonlopun yli kestävällä alkoholin myyntikiellolla.
    Kävelimme läheiseen, paikallisittain järkyttävän kalliiseen ravintolaan. Paikallisittain ehkä vieläkin järkyttävämpää on se, että kävelimme. Varttitunnin kävely korvataan täällä aina autolla, usein mahtipohtisen suurella ja kiiltävällä camionettella.  Pientareet ovat olemattomia ja vauhdit kovia, mutta koska liikennettä oli tänään niukasti, olemattomallakin pientareella oli yllättävän hyvä kävellä.
    Illan jo vähän hämärtyessä palasimme kotiin vatsat täynnä mehevää pihvilihaa. Avasimme netin (televisiota meillä ei ole, kuten ei autoakaan) ja ryhdyimme pitämään omia vaalivalvojaisiamme.  
    *
Netti levällään seuraamme Nicaraguan kahden suuren sanomalehden, El Nuevo Diarion ja La Prensan, sekä televisiokanava Canal 15:n sivuja:

Matagalpan kunnassa tulehtunut tilanne johti väkivaltaisiin hyökkäyksiin kolmelle äänestyspaikalle, jotka hajotettiin ja poltettiin; kaikki siihen mennessä annetut äänet tuhottiin. Läheisiä äänestypaikkoja ei avattu, ja 3 000 ihmisen äänet jäivät huomioimatta.

Jossain alkaa ammuskelu, mutta sitä ei tarvitse säikähtää. Se tuntuu kuuluvan täällä niin arkeen kuin juhlaankin.

Vaalitarkkailijajärjestön Etica y Transparencian johtajan Roberto Courtneyn mukaan suurinta huolta vaaleissa on aiheuttanut se, että 15–20 prosentissa äänestyspaikkoja ei ole ollut vaalivirkailijoina kaikkien puolueiden tai vaaliliittojen edustajia. Courtney sanoo, että ääntenlaskentaa on vaikea pitää luotettavana. Ensimmäisen kerran yli 20 vuoteen.

Huokaus.

Opposition virkailijoita on poistettu äänestyspaikoilta väkivalloin eri puolilla maata.
Managuan Altamirassa asukkaat ovat nousseet vaatimaan äänten tarkistamista, koska oppositiota edustavat vaalivirkailijat on poistettu äänestyspaikalta ennen ääntenlaskentaa.

Altamira on lähellä, kävelymatkan päässä. Tuntuu epätodelliselta.

Amerikan valtioiden järjestön OAS:n vaalitarkkailijat raportoivat, että ainakin 20 prosentissa äänestyspaikkoja on estetty tai rajoitettu vaalitarkkailijoiden sisäänpääsyä ilman pätevää syytä. Joissakin äänestyspaikoissa vaalitarkkailijat on poistettu tilasta ennen ovien sulkemista ja ääntenlaskentaa. OAS:n vaalitarkkailijaryhmän johtaja Dante Capute toteaa, että vaalit eivät ole oikeudenmukaiset.

Pala alkaa nousta kurkkuun.

Joissakin äänestyspaikoissa vaaliurnia oli sijoitettu niin, että vaalisalaisuus ei toteutunut.
Granadan kaupungissa erään äänestyspaikan ovet oli suljettu liian aikaisin, ja äänestämättä jääneet olivat estäneet äänestyslippuja hakemaan tulleen ajoneuvon pääsyn äänestyspaikalle.
Televisiokanavien 4 ja 8 väitetään häirinneen vaalirauhaa Managuassa.

Mies lähtee suihkuun, minä alan kirjoittaa tätä tekstiä. Uutiset eivät taida tänään tämän paremmiksi muuttua.

Sandinistipuolueen kannattajat juhlivat voittoa ennenaikaisesti.

Mitä, jos he eivät voitakaan? Miten reagoisivat tuhannet turhautuneet ja adrenaliinia tursuavat ihmiset?

Nicaraguan keskusvaalilautakunta syyttää oppositiopuolue PLI:tä epäjärjestyksestä. Ja vakuuttaa, että mitää tavallisuudesta poikkeavaa ei ole tapahtunut. Sen edustaja lupaa, että äänet käsitellään asianmukaisesti.

Illalla vähän kymmenen jälkeen ei ole ensimmäisiäkään tietoja vaalien tuloksista. Mutta ei niitä näiden uutisten pohjalta tarvita. Daniel Ortega ja sandinistipuolue ovat voittaneet – ensimmäisellä kierroksella. Odotetusti mutta eivät rehellisesti. Se on pettymys, ikävä yllätys.
    Ammuskelu jatkuu, liikenne on vilkastunut. 
    Ja meillä käydään nukkumaan pikkuisen levottomin mielin.

perjantai 4. marraskuuta 2011

Yllätystä odotellessa

─ Tässä on vaalien häviäjä!
    Mies osoittaa itseään ja ottaa humalaisille kasvoilleen suurieleisen alakulon. Pöytäseurue, johon kuuluu pienen managualaisen hotellin entisiä kanta-asukkaita, hiljenee. Kaikki katsovat kakkoshuoneen asukasta, joka ei yleensä paljon puhele. Mutta tänään vietetään hotellin neljävuotisjuhlia, ja naapurihuoneen mies juhlii samalla myös presidentinvaalikampanjan päättäjäisiä. Tai suree niitä.
    Mies on tehnyt vuoden päivät töitä Partido Liberal Constitutionalistan eli PLC:n presidenttiehdokkaan Arnoldo Alemánin vaalikampanjassa. Vaalit, jotka pidetään sunnuntaina, on kuulemma jo hävitty.
    Jos nicaragualaisiin mielipidemittauksiin voi luottaa, näin on tosiaankin käynyt: että Alemán on hävinnyt vaalit. Eikä se juuri muita sureta kuin tämän kampanjan nimissä työskennelleitä. Eikä ehkä heitäkään, sillä jokainen on häviöstään huolimatta käärinyt itselleen 12 miljoonan dollarin kampanjabudjetista mukavasti tuohta myös henkilökohtaisiin käyttökohteisiinsa. Vuosina 1997–2002 Nicaraguan presidenttinä ollut ja sen jälkeen korruptiosta ja rahanpesusta tuomittu keskusta-oikeistolainen Arnoldo Alemán oli vielä keväällä istuvan presidentin, vasemmistolaisen Daniel Ortegan kannoilla. Vaalilauseella ”Jo riittää!” Alemán on pyrkinyt korostamaan paitsi Ortegan kauden pituutta myös nykyhallinnon korruptoituneisuutta.
    Hyökkäys on paras puolustus. Vai onko? Nicaragualaiset eivät ole unohtaneet Alemánin rikoksia: uusimmassa mittauksessa hänen ohitseen on kirinyt toinen mukaliberaali, homojen ja aborttien vastustaja, Partido Liberal Independienten eli PLI:n Fabio Gadea, ja etumatka on pitkä. Kaksi muuta ehdokasta, Alianza Liberal Nicaragüensen (ALN) Enrique Quiñones, ehdokas Jumalan nimenomaisesta toivomuksesta, ja Alianza por la Repúblican (APRE) Roger Guevara sen sijaan ovat kaukana Alemánin perässä.
    Osa nicaragualaisista, kuten meikäläisistäkin, olisi valmiita istuttamaan syytettyjen penkille Alemánin lisäksi myös sandinistien Daniel Ortegan, miehen joka kumppaneineen vapautti maan diktatuurista 30 vuotta sitten. Ja joka sittemmin on sortunut itsekin rahan- ja vallanahneuteen. Osa nicaragualaisista, kuten meikäläisistäkin, hyväksyy väärinkäytökset, sillä maassa on tapahtunut vuonna 2006 alkaneella Ortegan kaudella paljon hyvääkin. Köyhimpien nicaragualaisten arkea on helpotettu rakentamalla asuntoja, korjaamalla ja rakentamalla teitä, kehittämällä julkista liikennettä, koululaitosta ja terveydenhuoltoa. Stop! Tämän enempää hyvää Ortegan hallinnosta ei saa kirjoittaa ilman, että muistuttaa hyötyjien mitä todennäköisimmin olleen sandinistipuolueen kannattajia.
    Ortega puhuu kauniisti köyhille ja ajaa näyttävästi kansan syvien rivien asiaa omistamillaan televisiokanavilla. Mutta ei rikaskaan kansanosa ole kovin aktiivisesti vastustanut Ortegan hallintoa, joka on kaikesta huolimatta tukenut yrittäjyyttä ja, ennen kaikkea, pitänyt työväen rauhallisena. Se jos mikä hyödyttää liike-elämää.
    Daniel Ortegan painolastina maineenhallinnassa ovat väärinkäytösten lisäksi hänen vallankumoushenkiset puheensa, jotka uppoavat kansaan kuin perussuomalainen retoriikka Suomessa. Ja tempaukset, joille voisi nauraa, jos ne eivät olisi totta. Näissä vaaleissa esimerkiksi sandinistipuolueen palkkaamat viitisensataa ”kannattajaa”, joista monien pitäisi olla koulussa eikä lukemassa iskulauseita liikenneympyröissä, eivät todellakaan saa kaikilta sympatiaa. Kerrotaan myös, että vuoden 2008 kunnallisvaalien alla näille viidellesadalle ”kannattajalle” maksettiin palkkio siitä, että he rukoilivat sandinisteille voittoa – julkisesti ja suureen ääneen. Varsinainen kampanjointi oli vaalirauhan aikaan kiellettyä, rukoileminen katolisessa maassa on sallittua aina.
    Vaaleja edeltävällä viikolla Nicaraguassa on ollut rauha maassa. Puolueet ovat lopettaneet mainostamisen, mutta taistelu äänistä on kiihtynyt mediassa ja muillakin pelikentillä. Katolinen kirkko on muistuttanut äänestämään aborttia vastaan (mikä on turhaa, sillä aborttia ei puolusta yksikään ehdokas) ja kaiken yllä on häilynyt uhka uudesta vaalivilpistä, johon sandinistien pelätään syyllistyvän voittonsa takaamiseksi.
    Daniel Ortega on vaalien todennäköisin voittaja, joten vaalivilppi olisi valtava riski Nicaraguan kansainvälisille suhteille, bisnekselle ja kehitysyhteistyölle. Siksi sitä ei todennäköisesti tapahdu, ja siksi Nicaragua – vallalla olevasta käsityksestä poiketen – on ottanut vastaan muun muassa Euroopan Unionin ja Amerikan valtioiden järjestön OAS:n lähettämiä vaalitarkkailijoita. Kokonaan toinen asia on se, nieleekö hajallaan oleva oppositio purematta vaalien tuloksen. Ortega pyrkii kolmannelle kaudelleen, toiselle peräkkäiselle, mikä vaati perustuslakiin runnotun muutoksen. Opposition suussa Daniel Ortega onkin ”laiton ehdokas”, ja paukkuja on saatettu säästellä vaalien jälkeiseen aikaan.
    ─ Maanantaina, 7. marraskuuta, silloin jysähtää, Alemánin lähipiiriin kuuluva nyökyttelee, katsoo tiukasti silmiin ja taputtaa minua käsivarrelle.
    ─ Tulossa on todella iso yllätys.
    Uskooko ”häviäjä” siis sittenkin voittoon? Yhdistävätkö liberaalipuolueet voimansa viime hetkellä ennen vaaleja? Se nimittäin saattaisi riittää Ortegan kaatamiseksi. Vai onko luvassa poliittinen jälkinäytös, josta tulee huikeampi kuin vaaleja edeltäneestä taistelusta?