Jumalan selän takana

Toipuilen matkasta, josta on pian viikko. Turvotus sisäreisissä on alkanut laskea, särky polvissa ja lonkissa hellittää. Yhä silti tyyny on paras kaverini.

    Kun Suomen suurlähetystön Petri Jaakkola pari viikkoa sitten kertoi Helsingin medialukiolaisten keräämien taksvärkkirahojen toimittamisesta perille Nueva Guineaan, en malttanut edes kuunnella lausetta loppuun, kun jo kysyin, onko autossa tilaa vielä yhdelle. En tiedä, olisinko uskaltanut lähteä, jos olisin tiennyt millaisen matkan takana on San Luisin kylä.

    Taksvärkin kohde oli Nicaraguan Atlantinrannikon eteläisellä itsehallintoalueella RAAS:ssa sijaitsevassa Nueva Guinean kunnassa. Olen vieraillut syrjässä ennenkin, esimerkiksi Vietnamissa pienellä kalantuotantotilalla ja Boliviassa kvinoanviljelijöiden pienessä kylässä, jonne oli lähimmästä kaupungista neljän tunnin ajomatka lähes tiettömän aavikon halki. Ja Suomen Lapissakin olen käynyt. San Luis kapusi kuitenkin suoraan kokemuslistani kärkeen.

    Nueva Guinean kaupungista on matkaa San Luisiin vain viitisenkymmentä kilometriä. Puolen tunnin ajomatka meikäläisittäin. Viiden tunnin reissu nicaragualaisittain. Mutta sitäkään en, onneksi, tiennyt etukäteen.

    Kahden tunnin nelivetoryskytyksen jälkeen olin valmis olemaan perillä. Kylä ei kuitenkaan vielä ollut San Luis vaan San Isidro, josta matkaa jatkettiin ratsain. En ole koskaan aikaisemmin ratsastanut. En ole koskaan edes ollut hevosen lähellä. Kuvittelin, että ratsastusretki on sellainen järjestetty pikku näytös meille suomalaisvieraille. Että kylä kouluineen on jossakin seuraavan kumpareen takana. Ei ollut. Enkä minä enää koskaan kuvittele mitään sellaista, ainakaan tässä maassa.

Tie päättyy San Isidroon. Matka jatkuu ratsain.

    Selkä suorana, mahdollisimman rentona, hevosen liikkeitä myötäillen. Yritin muistella, miten olin nähnyt ratsastettavan. Alamäessä on pidettävä kiinni takaa, ylämäessä edestä, neuvoi matkaseurana ollut kaupunginjohtaja. Ohjastamaan en sentään joutunut; muuliani talutti Juan Antonio, hiljainen poika San Luisin koulusta.

    Aurinko porotti, maisemat muuttuivat yhä jylhemmiksi, polku kapeni, syveni, upposi liejuun. Reitti kulki välillä alas jyrkkää rinnettä, välillä se kimposi lähes kohtisuoraan ylös, muutaman kerran kahlasimme joessa. Alamäissä pelkäsin, horjahtelin sivuille, punnersin vastaan. Muulini oli liian pieni, se väsyi, puuskutti suurten sieraintensa kautta. Mutaan upotessaan se riuhtoi ja minä pidin kiinni satulasta. Kerran se kadotti polun ja putosi alempana kulkevalle tasanteelle. Juan Antonion sentti sentiltä hiestä kostuneet vaatteet kertoivat samaa kuin isot hikikarpalot otsalla: poikakin teki lujasti töitä.

    Tasaisilla nummimaisilla karjalaitumilla minä nautin. Kuuntelin sirkkojen siritystä, kyselin matkaseuralta quequisque- ja yuca-viljelmistä, hämmästelin kuivaa kaimaanin raatoa ja ihailin siistejä uudisraivaajatyylisiä lautataloja, joiden pihoilla kanat kaakattivat ja possut röhkivät liejussaan. Mielikuvissani leikin, että muuli oli hevonen, matkaseuraani kuuluisi John Wayne ja minullakin olisi stetsoni ja bootsit.

    Bootsit olisivat suojanneet nilkkoja; sandaalit eivät paljon iloa tarjonneet. Jokainen jaloittelutauko tuli kovaan tarpeeseen. Yksi niistä oli tilalla, jossa saimme syödä taivaallisen ihanaa chicharonia, rapeapintaiseksi paistettua makeaa, kahvinruskeaa possunläskiä. Se suli suuhun kuin pala parasta suklaata.  Ja palan painikkeeksi nautittu makea kahvi oli sekin kuin karamelli.

    San Luisin koulu löytyi siis yhteensä lähes neljän tunnin ratsastamisen jälkeen jostakin kaiken keskeltä, paikasta jossa ei ole mitään erityistä ja jonne on pitkä matka kaikkialta. Jumalan selän takaa?

    Minä en usko jumaliin, en isoilla enkä pienillä alkukirjaimilla. Mutta siihen minä uskon, että jos jumalia jossain asuu, niin juuri tuolla: oman selkänsä takana. Ihmisistä, jotka elävät tiettömien taipaleitten takana, kävelevät tuntikausia hoitaakseen työnsä ja käydäkseen koulua, aistii tasapainon ja rauhan. Sanotaan, että tässä maassa ei suunnitella riittävästi tulevaisuutta. Täällä, kaukana kaikesta, hetkessä eläminen on kuitenkin lahja.

    Elämä täällä on yksinkertaista, kaunista ja rauhallista. Jumalattoman (jumalaisen?) kauniissa maisemassaan ihmiset kuuntelevat uutisia paristoradioistaan ja hoitavat asioita kännyköillä silloin, kun kenttä sattuu toimimaan. Muuleilla ei kuljeteta kaupungista turhaa tavaraa, kuten ikkunoita taloihin. Aukko ajaa saman asian: päästää valoa sisälle. Takapuolen voi pyyhkiä aivan hyvin käytettyyn sanomalehteen, ja yksi juomalasi riittää sammuttamaan janon isoltakin porukalta. Täällä mennään nukkumaan, kun aurinko laskee, ja herätään töihin, kun se taas pilkistää vuorten takaa.

    Myönnän: minun on helppo rakentaa yhden matkan perusteella romanttinen kuva matkakohteestani. Ja kertoa retkestäni extremeseikkailuna. Ajan kuluessa muuliratsastus värittyy luultavasti muillakin yksityiskohdilla kuin kaatumisella, joka tapahtui paluumatkalla, pimeässä ja sateessa, väsyneenä ja märkänä. Ehkä isomman roolin saakin satojen papukaijojen lauma, joka täytti taivaan huumaavan kovalla huudollaan ja tummilla varjoillaan. Tai kiiltomadot, jotka tuikkivat ainoaa valoaa säkkipimeään maisemaan. Ehkä alan myös korostaa sitä, että mukana oli televisiotoimittaja kameroineen ja minunkin seikkailuni näytettiin valtakunnallisella televisiokanavalla. Ehkä jonain päivänä minä jopa unohdan, miksi vierailin San Luisissa:

    Olin todistamassa, kuinka suomalaisnuorten, Helsingin medialukiolaisten, keräämät rahat pääsevät perille nicaragualaiseen maaseutukouluun. Ja kuinka ne otetaan vastaan jännittyneinä ja iloisina kylässä, jossa vielä muutama vuosi sitten eivät olleet käyneet edes kunnan työntekijät.

San Luisin koulu on pieni ja vaatimaton.

    Taksvärkkirahoilla (8 572 dollaria) kyläläiset rakentanevat lisää opetustiloja, makuutiloja ja kaivon. Nykyisellään noin 60 neliön koulurakennuksessa on kaksi luokkahuonetta, liian vähän pulpetteja koulun 200 oppilaalle ja yksi tussitaulu. Oppilaat kulkevat päivittäin kodin ja koulun väliä, vaikka pisimmillään koulumatkat ovat jopa kahden ja puolen tunnin kävelymatkan mittaisia.

    Romanttista tai ei. Extremeä tai ei. Oli ilo olla näkemässä ja kokemassa San Luis, ja on ilo kertoa että apu menee perille ja vieläpä paikkaan, jossa sitä todella tarvitaan. 

    Ja tämä ilo säilyy vielä senkin jälkeen, kun taas istun ilman tyynyä.