Kokkauskierteessä

Uunissa on kaalikääryleitä. Työpöydällä odottaa riisin keittämisestä yli jäänyt vesi, jossa on reilu kimpale voita ja mukavasti suolaa – juuri sopivasti sämpylätaikinaa ajatellen. Liedellä jäähtyy jättikattilallinen kiehautettuja mangoja.
    Ystävämme Suomesta ovat käymässä Nicaraguassa. Aamulla kaupungille lähtiessään he muistuttivat, että illalla on heidän vuoronsa kokata. Ihanaa, ajattelin ja päätin käyttää sunnuntaipäiväni keittiön ulkopuolella. Sitten kun olisin kuvittanut Demokraatti-lehteen menevät aforismit (säännöllinen sunnuntaiaskareeni), siirtyisin Esikaupunkien buddhan kanssa riippukeinuun, silittelisin Sisu-koiran korvanalustaa ja nauttisin vapaapäivästä.
    Ensin piti kuitenkin tiskata aamiaistiskit. Kun talossa on vieraita, kuuden hengen astiastolla ei pötkitä yhtä ateriaa pitemmälle. Astioita ei voi jättää pitkäksi aikaa pesemättä myöskään kärpästen ja muurahaisten takia. Siispä tiskiharja käteen ja lautanen toiseen.
    Tiskatessa on hyvää aikaa valvoa liettä. Ja iso kaali vie hurjasti tilaa jääkaapissa. Päätin keittää sen.
    Samalla voi mainiosti vahtia uuniakin. Ja paahdetut butternut-kurpitsat (täkäläisittäin ”voikalebassit”) sopivat kaalikääryleiden täytteeksi. Lisäksi on vain keitettävä riisiä ja hienonnettava sipulia ja kaalinrippeet  sitten, kun kaali olisi kiehunut.
    Ennen kurpitsoiden paahtamista koversin niistä lusikalla siemenet. Mieheni tahtoo talteen kaiken, josta voi kasvattaa jotain. Melkein kaikesta voi. Voikalebassin siemeniä hän oli kuitenkin jo ehtinyt istuttaa, joten tämänkertaiset olivat ylimääräisiä. Paitsi jos ne puhdistaisi ja paahtaisi salaatin lisäkkeeksi. Roskiin niitä ei kannattaisi heittää, hyvänmakuisia ja terveellisiä siemeniä. Pian kuumeni anopilta saatu valurautapannu ja kurpitsansiemenet saivat maitokahvinruskean pintavärin.

    Kaalin kiehuessa mieheni kantoi puutarhasta keittiöön kassillisen mangoja. Kaksi kassillista sinne kuulemma vielä jäi, maahan mangopuiden alle. Niin jää monena muunakin päivänä: neljä suurta puuta pudottavat joka päivä maahan pari ämpärillistä hedelmiä. Eikä loppua vielä näy; oksat notkuvat punaposkisista mangoista, ja puihin on vasta puhjennut uusiakin kukkia. Pari kertaa viikossa keitän pudokkaista pari gallonaa mehua, jonka maustan kanelilla tai limettipuun lehdillä. Kun limettisato pian alkaa kypsyä, kokeilen mangomehun maustamista raastetulla limetinkuorella. Itse limeteistä valmistan ystävän ohjeella ”tuorelimonaadia”: puristan mehun ja lisään siihen tilkan vettä, vähän sokeria ja ripauksen suolaa. Mangoja ja limettejä riittää muuhunkin kuin mehuksi. Niitä voi hillota, soseuttaa, keittää chutneyksi, käyttää leivonnassa ja ruoanlaitossa, nauttia rommin kanssa, syödä sellaisenaan. Ja uuttaa likööriksi. Mangoliköörini kehittyy parhaillaan lasipurkissa keittiön pöydällä, limettilimoncello odottaa reseptin asteella mielessäni.
    Kun kaali oli kiehunut, nostin sen kulhoon jäähtymään, jotta kattila vapautuisi mangoille. (Hygieniasyistä kiehautan hedelmät, vaikka täkäläisistä mangoista saisi puristettua mehun ilman keittämistäkin.) Seisoin kaalivesikattila käsissäni ja odotin innovaatiota: mihin käyttäisin vihertävän kaalintuoksuisen veden? Nicaraguassa vesi on kallista (ja muuallakin maapallolla pian äärimmäisen arvokasta), joten sen kaataminen viemäriin ei koskaan onnistu puhtaalla omallatunnolla. Pohdin, että kaalivedestä voisi tehdä kasvislientä lisäämällä siihen tomaatteja, sipulia, juureksia, herkkusieniä, yrttejä, suolaa, pippuria… Sen voisi pakastaa tulevia tarpeita varten, jos pikkuisessa pakastimessa olisi tilaa (kyllä, mangomehun lisäksi sinne ei mahdu juuri muuta). Sen voisi käyttää vaikka teollisen koiranruoan turvottamiseen. Jos syöttäisin koiralle teollista koiranruokaa enemmän kuin kahvikupillisen päivässä. Tai siitä voisi leipoa sämpylät.
    Kaalivesi meni lopulta kasveille. Sillä pienemmässä kattilassa keitetyistä riiseistä jäi jäljelle herkullisempi tapaus: voilla ja suolalla maustettu ”riisimaito”. Siihen on tarkoitus alustaa leipätaikina, joka saa kohota yön yli jääkaapissa ja paistua aamulla sämpylöiksi.
    Mango kerrallaan kuorin ne kaalivedestä vapautuneeseen kattilaan ja iloitsin siitä, että olen vihdoinkin oppinut pitämään pientä puupäistä veistä kädessäni ilman että se kaivaa rakkoa keskisormen keskinivelen viereen.
    Kun olin päässyt eroon mangoista, kuorin ja murskasin paahtuneet butternut-kurpitsat. Hienonsin ison sipulin ja lisäksi pienen puolikkaan, joka oli jäänyt yli eilen tehdystä tomaattisalaatista, pico de gallosta eli ”kukonnokasta”. Sitten irrotin kaalista lehdet ja ihailin niiden muotoa ja kokoa. Esittelin pojallekin: suomalaisissa kaaleissa ei ole näin suuria lehtiä näin lähellä kaalin sydäntä. Käsissäni oli valioyksilö. Tällaisia kaalien on täytynyt olla silloin, kun kaalikääryleet keksittiin.
    Paketoin täytteen kaalinlehtiin. Asettelin kääryleet uunivuokaan, somaan järjestykseen, kaunein sivu ylös päin, ripottelin pinnalle sokeria ja voinokareita. Lisäsin vuokaan vähän vettä ja panin kääryleet uuniin. Niistä tulee huominen ruokamme.
    Siivosin jälkeni, ja päätin kirjoittaa blogitekstin.

Vieraamme palasivat hetki sitten. Ostoskasseista on nostettu pöydälle pastaa, herkkusieniä, gorgonzolaa, punaviiniä... Katselen kokkeja ja raaka-aineita oudosta suunnasta, salin puolelta. En saa edes kattaa pöytää. Pyydän sammuttamaan uunin ja jättämään kääryleet jälkilämpöön hautumaan.  Palaan hetkeksi blogin pariin ja käyn sitten suihkussa ja vaihdan vaatteet. Olenhan menossa jonkun toisen valmistamalle illalliselle.
    Mutta olisi minullakin vielä yksi juttu, joka täytyisi tehdä keittiössä. Jääkaapissa on pussillinen koiralle ostettuja luita, jotka osoittautuivat sille liian pienikokoisiksi kaluttaviksi. Minun pitäisi rapsuttaa niistä lihat, säästää suurimmat luut koiralle ja keittää pienimmistä liemi.
    Ja pitihän minun leipoa ne sämpylätkin.
    Herkullisen pasta-aterian ja parin viinilasillisen jälkeen nostan riisi-voiliemen vaivihkaa jääkaappiin. Ehtiihän ne sämpylät leipoa aamullakin. Niiden kohotessa voin puristaa jäähtyneistä mangoista mehun, ja kun sämpylät ovat uunissa, voin kaluta ja keitellä soppaluut. Sillä nyt on aika rapsuttaa hetki Sisu-koiran korvanalustaa, siirtyä sitten sänkyyn lakanoiden väliin ja seurustella hetki Esikaupunkien buddhan kanssa.
    Aivan kuten aamulla suunnittelin.

Äiti älä pelkää, kyllä pidän itsestä huolen...

(Haloo Helsingin kappaleesta Maailman toisella puolen)

Pohjolan Sanomissa oli viime viikolla juttu Nicaraguasta. Tästä hienosta maasta, jossa ihmiset ovat ystävällisiä ja ilmasto vähintään yhtä ystävällinen. Maasta, jossa tervehditään, kiitetään ja pyydetään anteeksi – myös ulkomaalaiselta. Tästä köyhästä maasta, jonka tulevaisuus on poliittisella vaakalaudalla mutta näyttää toisessa valossa jopa kirkkaammalta kuin monen rikkaamman maan tulevaisuus.
    Jutun mukaan Nicaraguassa tapetaan ihmisiä. Paljon. Turisti ei voi poistua hotellista joutumatta lähes varmasti ryöstömurhaajan käsiin. Kuulemma. Jos taskussa ei ole varastettavaksi kännykkää, lähtee henki. Koruja ei voi pitää eikä tietokonetta kuljettaa mukanaan. Ja huumeiden salakuljettajatkin listivät ihmisiä, vieläpä suosituilla turistirannoilla. Turistejako? Ei, sillä täällä rikollisuus kuten muukin elämä on tasa-arvoista. Ulkomaalaiset eivät ole sen ihmeellisemmässä asemassa kuin nicaragualaisetkaan. Eivät edes rikosten uhreina.
    Jutun viesti puistattaa. Se niputtaa kaikki Keski-Amerikan maat saman rikollisuuden varjon alle, mutta pääpaino on Nicaraguassa. En tiedä, mitä sanoa, tuijotan tietokoneen ruutua. Höpö höpö, pyörii huulilla, mutta toisaalta mietin, enkö sittenkään näe todellista laitaa. Olenko liian lähellä, pää pyörällä tapahtumien keskiössä?
    Lehden lukija kaukana Suomen pohjoisessa huolestuu. Ei saa unta. Huokaa, huokaa toisen kerran. Voi tulla itkukin. Sydänalasta ottaa. Nicaraguassa asuu läheinen.     Osaakohan hän varoa tarpeeksi? Ettei joutuisi ryöstetyksi, hakatuksi, tapetuksi, raiskatuksi. Istuuko hänen vieressään bussissa puukottaja? Mitä jos hänen työpaikkansa lähellä, kulman takana onkin ryöstäjien vakiopaikka? Entä jos hänen kotiinsa hyökkää haulikkomies? Tuleeko hän ehjänä Suomeen, kun pesti päättyy? Säilyykö terveys, mielen varsinkin?
    Sanat ruokkivat mielikuvitusta. Kuvat lisäävät mausteita. Mielikuvitus on pelon herkkua.
    Pelko kasvaa, täyttää pään, vie voimat. Se ulottaa lonkeronsa jokaiseen ajatukseen, peittää taakseen muut tunteet, ilon ja rakkauden, vihan ja ikävän. Jää vain pelko.
    ”Älä pelkää!”, yritän huutaa täältä. Ei ole sen suurempaa syytä pelätä kuin jos olisimme lomalla Roomassa, risteilyllä Tallinnan edustalla tai kotona Suomessa. Ihan totta! Uskothan?
    Kyllä minä ymmärrän: Tilastojen valossa on vaikea uskoa. Ja menneisyyden. Onhan läheiselle tapahtunut. Mutta tilastojen valossa voisi todeta senkin, että läheisellä on ollut tavallista huonompi tuuri. Riittävästi murheita yhdelle ihmiselle.
    Nicaragua on vaarallisempi maa kuin Suomi. Täällä on suurempi riski joutua rikoksen uhriksi kuin suloisessa Suomessamme. Suurin hengenvaara ei kuitenkaan piile rikollisuudessa vaan liikenteessä. Se murskaa tulevaisuuden haaveita sitä tehokkaammin mitä nopeammin maa autoistuu. Ja taitaapa tappajatilastoissa rikollisuuden ohi kiriä myös HIV. Eikä sekään paljon jarruttele.
    Me asumme hyvällä alueella korkeitten muurien suojaamassa pihassa, jossa käyskentelee vartija 24 tuntia vuorokaudessa. Se, että miehellä on ase, ei ole tuntunut mukavalta vaikka puhumme aiheesta enemmän vitsin varjolla kuin vakavalla naamalla. Pyssyyn tottuu. Niin kuin vartiointiin ja vartijoihinkin. Heidän kanssaan moikataan, jutellaan, lässytetään koiralle ja haravoidaan joskus yhdessä.
    Tällä hyvällä alueellamme voimme käydä kävellen kaupassa ja tehdä lasinsirpaleista huolimatta pieniä lenkkejä koiran kanssa. Lähietäisyydellä on kahviloita, eläinkauppoja, pankkiautomaatti ja pesula, hedelmänmyyjiä ja hammaslääkäri. Ruokakaupassa meidät tunnetaan, ja tien varren vihannesmyyjä kyselee, miksei olla käyty vähään aikaan. Vastaantulijoille toivotetaan hyvätpäivät.
    Jos puutarhassa iltapimeällä räsähtää tai jotain kopsahtaa talon katolle, pysähdymme kuuntelemaan. Ensimmäinen ajatus on varmistua siitä, ettei äänen aiheuttaja ole ihminen. Tiedämme, että puutarhaan pitäisi hankkia lisää valoja ja aidanraot tilkkiä. Makuuhuoneemme ovessa on turvalukko ja ikkunoissa kalterit. Ulko-ovet ja niiden edessä olevat kalterit lukitaan yöksi. Pihavalot palavat läpi yön.
    Kaupungilla liikumme takseilla. Päivällä otamme ne lennosta, neuvottelemme hinnan etukäteen, emme koskaan istu etupenkille emmekä päästä vierasta viereemme. Pidämme silmällä reittiä ja ilmoitamme kuljettajalle heti, jos hän poikkeaa lyhimmältä. Kiinnitämme turvavyön, jos sellainen on. Yleensä ei ole. Mukana ei ole litteää kangaskassia kummempaa eikä mitään, mistä emme voisi luopua pahan paikan tullen. Illalla, jos jossain liikumme, käytämme luottotakseja, siistejä, täsmällisiä, rauhallisesti ajavia ja huomattavasti kalliimpia.
    Tämä kaikki on normaalia varovaisuutta, jota noudatamme kaikkialla maailmassa, Managuassa, Roomassa, Tallinnassa ja Helsingissä. Emme kuljeta Suomessakaan tietokoneitamme läppärilaukuissa vaan repuissa. Aina. Se on paitsi turvallisempaa myös mukavampaa. Kotoa lähtiessä turvalukitsemme oven. Mökin kulmalle jätämme polkupyörän ohikulkijoita hämäämään. Auton ovet napsautamme lukkoon viimeistään liikennevaloissa. Kun pysäköimme, mitään rahan arvoista ei jää näkyville. Lompakko kulkee etutaskussa tai suljetun kassin pohjalla. Ja kassi on tiukasti kainalossa, ei huolettomasti olalla. Emmekä me Helsingissäkään huolisi vieraita ihmisiä samaan taksiin.
    ”Pelko on erinomainen työnantaja”, sanoo Henning Mankell romaanissaan Likainen enkeli. Olen samaa mieltä. Pelko on tulevaisuuden ala, liiketoimintaa joka vetää vertoja kissanruokabisnekselle. Sillä voi myydä muurikiviä, vartiointipalveluja ja piikkilankaa, hälytysjärjestelmiä, kaltereita ja munalukkoja. Pelolla myydään pippurisumutteita, käsiaseita ja sähkölankaa, vakuutuksia, turvamerkintöjä ja lyhytterapiaa. Sillä voi myydä itsepuolustuskursseja, heijastinliivejä ja… niin, vaikka lehtijuttuja.

Menetetty peli

Kerran viikossa, niin lupasin blogata. En blogannut. Kerran viikossa pitäisi myös myrkyttää, viikkosiivouksen yhteydessä. En ole myrkyttänyt.
   Meillä siivotaan kahdesti tai jopa kolmasti viikossa. Kotiapulaisemme, rouva Valo, pesee lattiat ja kylpyhuoneet, pyyhkii pölyt ja silittää pyykit. Opettaa siinä sivussa muutaman sanan espanjaa. Ne liittyvät usein hyönteisiin.
   Minä huolehdin keittiöstä. Joka päivä. Kokkaan, tiskaan, pyyhin pöydät ja tyhjennän roskakorin. Keittiöön ei saa jäädä yön tunneiksi mitään, mikä tuoksuu ruoalta.
   Tähteet lautasella, paistoöljyn pisarat pöydänkulmalla ja tiskialtaaseen unohtunut vesitilkka houkuttavat torakoita, jotka yön pimeinä hetkinä sipsuttavat esiin koloistaan. Syövät kyllikseen ja sitten kakkivat. Pahimmassa tapauksessa johonkin, joka yhä kelpaa myös ihmisen ruoaksi. Torakat (cucarachas) levittävät muun muassa ripulitauteja. Sen lisäksi että ne ovat iljettäviä, pahuksen vikkeliä jaloistaan ja reippaita lisääntymään.
   ”Spray, spray ja spray”, neuvoi facebook-kaveri, joka pelotteli torakoiden viehtymyksestä kuolleisiin lajitovereihinsa. Liiskattu torakka levittää tehokkaasti tuoksujaan ympäristöön ja houkuttelee paikalle lisää ikäviä yllätyksiä. Niinpä minäkin olen hätäpäissäni sohinut käsiaseillani, Raid- ja Baytion-pulloilla, pakoon kipittäviä kuoriaisia. Ja lopulta liiskannut ne, koska myrkky ei ehdi vaikuttaa ennen kuin otus on paennut seinän rakoon tai kaapin taakse.
   Ensimmäisinä viikkoina Nicaraguan-kodissamme tyhjensin kämmeneen sopivia myrkkypulloja kaappien alle viikottain. Kun oma nenä alkoi kutista tauotta ja kurkussa tuntua pala, aloin miettiä kumpi on suurempi haitta, torakat vai myrkyt.
   Sanoin näkemiin myrkkypulloille, mutta torakoita en toivottanut tervetulleeksi. Tilasimme järeän luokan myrkytyksen yrityksestä, jonka työntekijä ajeli paikalle suurilla Mikki Hiiren korvilla somistetulla pikkuautolla.
   Istuimme rouva Valon kanssa terassilla odottamassa, kun nuorimies tappoi talossa ja puutarhassa. Selässään hänellä oli suuri muovinen säiliö, joka pienen moottorin voimalla puski ilmaan komean, harmaan ja haisevan pilven. Miehen työturvallisuudesta huolehti kaasunaamari. Me hengitimme paidankaulusten läpi.
   Samaan aikaan, kun Mikki Hiiri -auton perään maalattu siimahäntä vilahti ulos portista, ensimmäinen torakka livahti ulos talosta. Se juoksi katonrajasta terassin pylväikköön ja pyrki puutarhaan. Rouva Valo ehätti ensin ja liiskasi otuksen kaakeleille. Minä juoksutin käskystä paikalle käsiaseeni, mikä oli enemmän hätävarjelun liioittelua kuin tarpeellinen toimenpide.
   Jo samana päivänä kohtasimme uuden haasteen: skorpionit (escorpiónes). Siinä, missä torakat olivat paenneet talosta puutarhaan, skorpionit pyrkivät tekemään toisinpäin. Jälleen juoksimme minä ja rouva Valo, ensimmäinen myrkkypullojen, toinen luudan ja lapion kanssa.
   Viisi viikkoa myrkytyksen jälkeen torakoita ja skorpioneja on näkynyt satunnaisesti, muurahaisia (hormigas) sitäkin enemmän. On millimetrin mittaisia harmaita, on sentin pituisia mustia ja on kaksisenttisiä punaisia. Hyttyset (mosquitos) eivät ole myrkyistä moksiskaan. Punaiset parveilevat paikallaan takapihalla. Tosi pikkuiset ja ärsyttävän äänettömät mustat leijuvat parvina pöytien alla ja ehtivät pistää ennen kuin niitä huomaa. Sanotaan, että ne eivät levitä malariaa eivätkä dengue-kuumetta. Toivon niin. Ja hengitän pöydän alla palavaa hyttyskierukkaa, joka polttaa värekarvat omista keuhkoista mutta hädin tuskin hätistää hyttysiä loitommalle.
   Päinvastoin kuin hyttyset, lattialaattojen väleissä madelleet toukat (larvas) ovat kadonneet. Niiden tilalla lentelevät tummat perhoset. Ainoat hyönteiset, joihin myrkytys tuntui tepsivän, ovat ne, joihin suomalainen on jotakuinkin tottunut: kärpäset (moscas). Ja ainoat, jotka eivät järkytä muiden kuin Sisu-koiramme mielenrauhaa, ovat sudenkorennot (libélulas).
   Iltaisin etsimme Sisun turkista punkkeja (bulgas). Ennätys on seitsemän yhdellä kertaa, normaaliannos on neljä. Suomalaisiin punkkeihin tarjotaan punkkipihtejä, täkäläiset ovat toistaiseksi irronneet omin kynsin. Vastenmielisyydessään nämä ruskeat minipallerot vetävät vertoja samanvärisille torakoille. Punkkien nyppimisen jälkeen oma hiusraja kutiaa siinä määrin, että jääkylmä suihku ei tunnu ollenkaan ikävältä.
   Mutta mitä ovat ne lähes läpikuultavan vaaleat hännättömät ”skorpionit”, joita silloin tällöin tallon hengettömiksi? ”Muy peligrosos”, rouva Valo kertoo ja litistää yhden kenkänsä alle. Hän nimittää hyönteistä tiernitaksi eli pieneksi lapseksi ja sanoo sen kasvavan mustaksi, karvaiseksi, isoksi ja hyvin vaaralliseksi. Tarantellaksi!
   Vaikea sanoa, olisiko ötököitä enemmän, jos meillä ei olisi myrkytetty. Niitä on joka tapauksessa aika paljon. Entä olisiko elämämme tämän vaarallisempaa, jos ötököitä olisi enemmän?
   Myrkytetään tai ei, hyönteisten varalta on hyvä pitää silmänsä auki. Aamulla ravistellaan pöksyt ja pieksut ennen pukemista, illalla vilkaistaan peiton alle ennen nukahtamista.
   Hyönteisten lisäksi kylmiä väreitä ovat aiheuttaneet vähän muutkin otukset. Pihassa on luikerrellut harmaa ratonera eli rotansyöjäkäärme, sisätiloissa on huudettu perkelettä seinille ruikkiville kyyhkysille (palomas) ja jumalautaa muille pikkulinnuille (pajaros). Eksoottisin kokemus on kuitenkin ollut tasatahtiin kookospalmuun kiivennyt harmaa, tuuheahäntäinen nisäkäs, jota Nicaraguassa nimitetään ketuksi (zorro).
   Pari päivää sitten tunnistin keittiössä leijuneen tuoksun mädäntyväksi lihaksi. Nuuskin ensin lavuaaria ja sitten jugurttipurkkeja, joita käytän pakastusrasioina. Seurasin tuoksua alakaappiin, raotin ovea ja siellä se loikoili: kuollut hiiri (raton). Ei se ruma ollut. Mutta se haisi pahalta.
   En tiedä, mihin hiiri oli kuollut, enkä sitä, mitä se oli kaapeistani etsinyt? Pidän keittiöni puhtaana ja ruoat pois eläinten ulottuvilta. Kaikki on jääkaapissa – vehnäjauhoja, sokeripussia ja maissihiutaleita myöten kaikki!
   Mitä minulla sitten on tavallisissa keittiönkaapeissa? Kolme käytöstä poistettua kattilaa, puutarhasakset ja vasara, tyhjät muoviset vesipullot, lääkkeitä ja – niin – hyönteismyrkkyä. Siitäkin huolimatta, että me lähdemme tältä tontilta ennen kuin hyönteiset.
   PS. Taimia tuhoaviin lehdenleikkaajamuurahaisiin (zonpopos) ei tehoa mikään. Ei edes myrkky, jonka takia koira on evakuoitava ja myrkyttäjän sormikkaat heitettävä käytön jälkeen roskiin.