Pohjolan Sanomissa oli viime viikolla juttu Nicaraguasta. Tästä
hienosta maasta, jossa ihmiset ovat ystävällisiä ja ilmasto vähintään yhtä
ystävällinen. Maasta, jossa tervehditään, kiitetään ja pyydetään anteeksi –
myös ulkomaalaiselta. Tästä köyhästä maasta, jonka tulevaisuus on poliittisella
vaakalaudalla mutta näyttää toisessa valossa jopa kirkkaammalta kuin monen
rikkaamman maan tulevaisuus.
Jutun mukaan Nicaraguassa tapetaan ihmisiä. Paljon. Turisti ei voi poistua hotellista joutumatta lähes varmasti ryöstömurhaajan käsiin. Kuulemma. Jos taskussa ei ole varastettavaksi kännykkää, lähtee henki. Koruja ei voi pitää eikä tietokonetta kuljettaa mukanaan. Ja huumeiden salakuljettajatkin listivät ihmisiä, vieläpä suosituilla turistirannoilla. Turistejako? Ei, sillä täällä rikollisuus kuten muukin elämä on tasa-arvoista. Ulkomaalaiset eivät ole sen ihmeellisemmässä asemassa kuin nicaragualaisetkaan. Eivät edes rikosten uhreina.
Jutun viesti puistattaa. Se niputtaa kaikki Keski-Amerikan maat saman rikollisuuden varjon alle, mutta pääpaino on Nicaraguassa. En tiedä, mitä sanoa, tuijotan tietokoneen ruutua. Höpö höpö, pyörii huulilla, mutta toisaalta mietin, enkö sittenkään näe todellista laitaa. Olenko liian lähellä, pää pyörällä tapahtumien keskiössä?
Lehden lukija kaukana Suomen pohjoisessa huolestuu. Ei saa unta. Huokaa, huokaa toisen kerran. Voi tulla itkukin. Sydänalasta ottaa. Nicaraguassa asuu läheinen. Osaakohan hän varoa tarpeeksi? Ettei joutuisi ryöstetyksi, hakatuksi, tapetuksi, raiskatuksi. Istuuko hänen vieressään bussissa puukottaja? Mitä jos hänen työpaikkansa lähellä, kulman takana onkin ryöstäjien vakiopaikka? Entä jos hänen kotiinsa hyökkää haulikkomies? Tuleeko hän ehjänä Suomeen, kun pesti päättyy? Säilyykö terveys, mielen varsinkin?
Sanat ruokkivat mielikuvitusta. Kuvat lisäävät mausteita. Mielikuvitus on pelon herkkua.
Pelko kasvaa, täyttää pään, vie voimat. Se ulottaa lonkeronsa jokaiseen ajatukseen, peittää taakseen muut tunteet, ilon ja rakkauden, vihan ja ikävän. Jää vain pelko.
”Älä pelkää!”, yritän huutaa täältä. Ei ole sen suurempaa syytä pelätä kuin jos olisimme lomalla Roomassa, risteilyllä Tallinnan edustalla tai kotona Suomessa. Ihan totta! Uskothan?
Kyllä minä ymmärrän: Tilastojen valossa on vaikea uskoa. Ja menneisyyden. Onhan läheiselle tapahtunut. Mutta tilastojen valossa voisi todeta senkin, että läheisellä on ollut tavallista huonompi tuuri. Riittävästi murheita yhdelle ihmiselle.
Nicaragua on vaarallisempi maa kuin Suomi. Täällä on suurempi riski joutua rikoksen uhriksi kuin suloisessa Suomessamme. Suurin hengenvaara ei kuitenkaan piile rikollisuudessa vaan liikenteessä. Se murskaa tulevaisuuden haaveita sitä tehokkaammin mitä nopeammin maa autoistuu. Ja taitaapa tappajatilastoissa rikollisuuden ohi kiriä myös HIV. Eikä sekään paljon jarruttele.
Me asumme hyvällä alueella korkeitten muurien suojaamassa pihassa, jossa käyskentelee vartija 24 tuntia vuorokaudessa. Se, että miehellä on ase, ei ole tuntunut mukavalta vaikka puhumme aiheesta enemmän vitsin varjolla kuin vakavalla naamalla. Pyssyyn tottuu. Niin kuin vartiointiin ja vartijoihinkin. Heidän kanssaan moikataan, jutellaan, lässytetään koiralle ja haravoidaan joskus yhdessä.
Tällä hyvällä alueellamme voimme käydä kävellen kaupassa ja tehdä lasinsirpaleista huolimatta pieniä lenkkejä koiran kanssa. Lähietäisyydellä on kahviloita, eläinkauppoja, pankkiautomaatti ja pesula, hedelmänmyyjiä ja hammaslääkäri. Ruokakaupassa meidät tunnetaan, ja tien varren vihannesmyyjä kyselee, miksei olla käyty vähään aikaan. Vastaantulijoille toivotetaan hyvätpäivät.
Jos puutarhassa iltapimeällä räsähtää tai jotain kopsahtaa talon katolle, pysähdymme kuuntelemaan. Ensimmäinen ajatus on varmistua siitä, ettei äänen aiheuttaja ole ihminen. Tiedämme, että puutarhaan pitäisi hankkia lisää valoja ja aidanraot tilkkiä. Makuuhuoneemme ovessa on turvalukko ja ikkunoissa kalterit. Ulko-ovet ja niiden edessä olevat kalterit lukitaan yöksi. Pihavalot palavat läpi yön.
Kaupungilla liikumme takseilla. Päivällä otamme ne lennosta, neuvottelemme hinnan etukäteen, emme koskaan istu etupenkille emmekä päästä vierasta viereemme. Pidämme silmällä reittiä ja ilmoitamme kuljettajalle heti, jos hän poikkeaa lyhimmältä. Kiinnitämme turvavyön, jos sellainen on. Yleensä ei ole. Mukana ei ole litteää kangaskassia kummempaa eikä mitään, mistä emme voisi luopua pahan paikan tullen. Illalla, jos jossain liikumme, käytämme luottotakseja, siistejä, täsmällisiä, rauhallisesti ajavia ja huomattavasti kalliimpia.
Tämä kaikki on normaalia varovaisuutta, jota noudatamme kaikkialla maailmassa, Managuassa, Roomassa, Tallinnassa ja Helsingissä. Emme kuljeta Suomessakaan tietokoneitamme läppärilaukuissa vaan repuissa. Aina. Se on paitsi turvallisempaa myös mukavampaa. Kotoa lähtiessä turvalukitsemme oven. Mökin kulmalle jätämme polkupyörän ohikulkijoita hämäämään. Auton ovet napsautamme lukkoon viimeistään liikennevaloissa. Kun pysäköimme, mitään rahan arvoista ei jää näkyville. Lompakko kulkee etutaskussa tai suljetun kassin pohjalla. Ja kassi on tiukasti kainalossa, ei huolettomasti olalla. Emmekä me Helsingissäkään huolisi vieraita ihmisiä samaan taksiin.
”Pelko on erinomainen työnantaja”, sanoo Henning Mankell romaanissaan Likainen enkeli. Olen samaa mieltä. Pelko on tulevaisuuden ala, liiketoimintaa joka vetää vertoja kissanruokabisnekselle. Sillä voi myydä muurikiviä, vartiointipalveluja ja piikkilankaa, hälytysjärjestelmiä, kaltereita ja munalukkoja. Pelolla myydään pippurisumutteita, käsiaseita ja sähkölankaa, vakuutuksia, turvamerkintöjä ja lyhytterapiaa. Sillä voi myydä itsepuolustuskursseja, heijastinliivejä ja… niin, vaikka lehtijuttuja.
Jutun mukaan Nicaraguassa tapetaan ihmisiä. Paljon. Turisti ei voi poistua hotellista joutumatta lähes varmasti ryöstömurhaajan käsiin. Kuulemma. Jos taskussa ei ole varastettavaksi kännykkää, lähtee henki. Koruja ei voi pitää eikä tietokonetta kuljettaa mukanaan. Ja huumeiden salakuljettajatkin listivät ihmisiä, vieläpä suosituilla turistirannoilla. Turistejako? Ei, sillä täällä rikollisuus kuten muukin elämä on tasa-arvoista. Ulkomaalaiset eivät ole sen ihmeellisemmässä asemassa kuin nicaragualaisetkaan. Eivät edes rikosten uhreina.
Jutun viesti puistattaa. Se niputtaa kaikki Keski-Amerikan maat saman rikollisuuden varjon alle, mutta pääpaino on Nicaraguassa. En tiedä, mitä sanoa, tuijotan tietokoneen ruutua. Höpö höpö, pyörii huulilla, mutta toisaalta mietin, enkö sittenkään näe todellista laitaa. Olenko liian lähellä, pää pyörällä tapahtumien keskiössä?
Lehden lukija kaukana Suomen pohjoisessa huolestuu. Ei saa unta. Huokaa, huokaa toisen kerran. Voi tulla itkukin. Sydänalasta ottaa. Nicaraguassa asuu läheinen. Osaakohan hän varoa tarpeeksi? Ettei joutuisi ryöstetyksi, hakatuksi, tapetuksi, raiskatuksi. Istuuko hänen vieressään bussissa puukottaja? Mitä jos hänen työpaikkansa lähellä, kulman takana onkin ryöstäjien vakiopaikka? Entä jos hänen kotiinsa hyökkää haulikkomies? Tuleeko hän ehjänä Suomeen, kun pesti päättyy? Säilyykö terveys, mielen varsinkin?
Sanat ruokkivat mielikuvitusta. Kuvat lisäävät mausteita. Mielikuvitus on pelon herkkua.
Pelko kasvaa, täyttää pään, vie voimat. Se ulottaa lonkeronsa jokaiseen ajatukseen, peittää taakseen muut tunteet, ilon ja rakkauden, vihan ja ikävän. Jää vain pelko.
”Älä pelkää!”, yritän huutaa täältä. Ei ole sen suurempaa syytä pelätä kuin jos olisimme lomalla Roomassa, risteilyllä Tallinnan edustalla tai kotona Suomessa. Ihan totta! Uskothan?
Kyllä minä ymmärrän: Tilastojen valossa on vaikea uskoa. Ja menneisyyden. Onhan läheiselle tapahtunut. Mutta tilastojen valossa voisi todeta senkin, että läheisellä on ollut tavallista huonompi tuuri. Riittävästi murheita yhdelle ihmiselle.
Nicaragua on vaarallisempi maa kuin Suomi. Täällä on suurempi riski joutua rikoksen uhriksi kuin suloisessa Suomessamme. Suurin hengenvaara ei kuitenkaan piile rikollisuudessa vaan liikenteessä. Se murskaa tulevaisuuden haaveita sitä tehokkaammin mitä nopeammin maa autoistuu. Ja taitaapa tappajatilastoissa rikollisuuden ohi kiriä myös HIV. Eikä sekään paljon jarruttele.
Me asumme hyvällä alueella korkeitten muurien suojaamassa pihassa, jossa käyskentelee vartija 24 tuntia vuorokaudessa. Se, että miehellä on ase, ei ole tuntunut mukavalta vaikka puhumme aiheesta enemmän vitsin varjolla kuin vakavalla naamalla. Pyssyyn tottuu. Niin kuin vartiointiin ja vartijoihinkin. Heidän kanssaan moikataan, jutellaan, lässytetään koiralle ja haravoidaan joskus yhdessä.
Tällä hyvällä alueellamme voimme käydä kävellen kaupassa ja tehdä lasinsirpaleista huolimatta pieniä lenkkejä koiran kanssa. Lähietäisyydellä on kahviloita, eläinkauppoja, pankkiautomaatti ja pesula, hedelmänmyyjiä ja hammaslääkäri. Ruokakaupassa meidät tunnetaan, ja tien varren vihannesmyyjä kyselee, miksei olla käyty vähään aikaan. Vastaantulijoille toivotetaan hyvätpäivät.
Jos puutarhassa iltapimeällä räsähtää tai jotain kopsahtaa talon katolle, pysähdymme kuuntelemaan. Ensimmäinen ajatus on varmistua siitä, ettei äänen aiheuttaja ole ihminen. Tiedämme, että puutarhaan pitäisi hankkia lisää valoja ja aidanraot tilkkiä. Makuuhuoneemme ovessa on turvalukko ja ikkunoissa kalterit. Ulko-ovet ja niiden edessä olevat kalterit lukitaan yöksi. Pihavalot palavat läpi yön.
Kaupungilla liikumme takseilla. Päivällä otamme ne lennosta, neuvottelemme hinnan etukäteen, emme koskaan istu etupenkille emmekä päästä vierasta viereemme. Pidämme silmällä reittiä ja ilmoitamme kuljettajalle heti, jos hän poikkeaa lyhimmältä. Kiinnitämme turvavyön, jos sellainen on. Yleensä ei ole. Mukana ei ole litteää kangaskassia kummempaa eikä mitään, mistä emme voisi luopua pahan paikan tullen. Illalla, jos jossain liikumme, käytämme luottotakseja, siistejä, täsmällisiä, rauhallisesti ajavia ja huomattavasti kalliimpia.
Tämä kaikki on normaalia varovaisuutta, jota noudatamme kaikkialla maailmassa, Managuassa, Roomassa, Tallinnassa ja Helsingissä. Emme kuljeta Suomessakaan tietokoneitamme läppärilaukuissa vaan repuissa. Aina. Se on paitsi turvallisempaa myös mukavampaa. Kotoa lähtiessä turvalukitsemme oven. Mökin kulmalle jätämme polkupyörän ohikulkijoita hämäämään. Auton ovet napsautamme lukkoon viimeistään liikennevaloissa. Kun pysäköimme, mitään rahan arvoista ei jää näkyville. Lompakko kulkee etutaskussa tai suljetun kassin pohjalla. Ja kassi on tiukasti kainalossa, ei huolettomasti olalla. Emmekä me Helsingissäkään huolisi vieraita ihmisiä samaan taksiin.
”Pelko on erinomainen työnantaja”, sanoo Henning Mankell romaanissaan Likainen enkeli. Olen samaa mieltä. Pelko on tulevaisuuden ala, liiketoimintaa joka vetää vertoja kissanruokabisnekselle. Sillä voi myydä muurikiviä, vartiointipalveluja ja piikkilankaa, hälytysjärjestelmiä, kaltereita ja munalukkoja. Pelolla myydään pippurisumutteita, käsiaseita ja sähkölankaa, vakuutuksia, turvamerkintöjä ja lyhytterapiaa. Sillä voi myydä itsepuolustuskursseja, heijastinliivejä ja… niin, vaikka lehtijuttuja.
Kyllähän se niin on, että ihminen selviää lähes missä päin palloa tahansa kunhan vain osaa ajatella mitä tekee. :D
VastaaPoista